En koskaan osta kirvestä

Mutta toisaalta tämäkään ei ole koko totuus; pyörä pyörähtää vielä yhden kierroksen. Suomessa on nimittäin tehty myös taidetta, jonka on ollut tarkoitus lyödä läskiksi ei korkealentoista korkeakulttuuria vaan juuri kansanomaista kulttuuria ja elämänmenoa. Tällöin tämä parodinen aikomus on jäänyt taideteokset vastaanottavalta yleisöltä huomaamatta ja parodia on tulkittu kirjaimellisesti.
Näin on käynyt vuosikymmenten varrella toistuvasti esimerkiksi populaarimusiikissa. Kari Kuuvan "Tango Pelargonia" (1964) oli suunniteltu naurettavaksi parodiaksi itkettävästä, surumielisestä suomalaisesta tangosta. Se nousi valtavaksi hitiksi, koska suomalaisista se oli kerta kaikkiaan loistava surumielinen tango. Eppu Normaalin "Murheellisten laulujen maa" (1982) yritti samaan tapaan virnuilla murheen alhossa vaeltavalle kotimaiselle iskelmämusiikille, mutta laulun koettiin koskettavasti pukevan sanoiksi suomalaisten kipeimpiä tuntoja.

Perjantai-iltana istuin ystäväni kanssa Kontulan Pub Kipparissa, jossa hontelo nuori mies nojasi baaritiskiin ja lauloi tunteella karaokenauhaa seuraillen, kuinka "perinteisen miehen kohtalon halus välttää poika tuo. En koskaan osta kirvestä enkä koskaan viinaa juo." En voinut olla muistamatta ylläolevaa katkelmaa Tommi Uschanovin kirjasta Miksi Suomi on Suomi. Myös "Tango Pelargonia" kannattaa kuunnella. Pub Kipparissa kipeitä tuntojaan tulkinnutta suomalaista seurasi karaokevuorossa mies, jonka juuret näyttivät olevan Länsi-Afrikassa, ja jonka kappalevalinta oli Mamban "Meille vai teille". Miehet lauloivat äidinkielestään riippumatta melkein kaikki suomeksi, naiset taas vastaavasti englanniksi. Baarin ainoa tummaihoinen nainen tosin kokeili myös italiaa, jota hän ei osannut.

Seuraavana aamuna heräsin krapulassa, mikä on harvinaista. Olo oli henkisesti hontelo koko päivän, ja muistin taas miksi joskus vietän pitkiäkin aikoja tykkänään alkoholitta. Se näet vaikuttaa mielialaan, ja erityisesti silloin kun on alamaissa, alkoholi on salakavala aine. Luin tänään Sakari Heiskasen kirjoituksen, jossa hän pui omaa masennushistoriaansa ja alkoholinkäyttöään ja toteaa näin: "Usealle alkoholi on rentoutuslääke. Minulle se oli tuota depressiota syventävä asia, josta eroon pääseminen vaati apua." Sitaatti on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Heiskanenkin käytti alkoholia rentoutuakseen iltaisin, eikä aineen depressiota syventävä vaikutus ole poikkeus vaan sääntö. Alkoholi tuottaa ahdistuneelle tai masentuneelle hetkellisen helpotuksen tunteen, mutta rentoutuslääkkeenä se on todellisuudessa kelvoton: se ei pelkästään syvennä, vaan myös aiheuttaa masennusta. Asiaa on tutkittu moneen otteeseen, ja Hesarikin kirjoitti vastikään uusimmasta laajasta tutkimuksesta. Itse tutkimusartikkeli löytyy täältä (pdf). Tutkimuksessa keskitytään runsaaseen alkoholinkäyttöön, mutta ainakin minä olen huomannut vähäistenkin alkoholimäärien vaikutukset, ja siksi tiukilla ollessani olen tiukkana. Silloin lasillinen viiniä riittää tekemään minusta seuraavana päivänä ahdistuneemman kuin muuten olisin. Nautin siis hyvistä viineistä ja oluista ilomielin silloin kun olen iloinen, mutta oikeasti allapäin en, sillä silloin minulla ei ole varaa leikkiä mielialallani. Säännöllinen apeana juominen johtaa vain pahan mielen kroonistumiseen.

Alakulon tai ahdistuksen hoitaminen viinalla on toivotonta hommaa, mutta kaikeksi onneksi toivottomuuteen ei tarvitse jämähtää. Yllämainitun tutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia, kuten Hesarikin tiivistää: "Schuckitin mukaan alkoholista johtuvaa masennusta ei pidä hoitaa mielialalääkkeillä. Masennus katoaa useimmiten itsestään muutaman viikon tai kuukauden raittiusjakson myötä." Haastankin sinut, joka olet lukenut tähän asti, tietämään millainen sinun olosi on ilman alkoholia. Jos et tiedä, ota selvää: ole kuukausi raittiina.

Tommin kirjasta napattua hulvatonta katkelmaa seurasi näemmä raittiussaarna, mutta luotan siihen, ettei Tommi vanhana raittiusmiehenä tästä pahastu.

Ilmiöiden olettamisesta

We expect phenomena to have stable, repeatable characteristics which will be detectable by means of a variety of different procedures, which may yield quite different kinds of data.

The problem of detecting a phenomenon is the problem of detecting a signal in this sea of noise, of identifying a relatively stable and invariant pattern of some simplicity and generality with recurrent features – a pattern which is not just an artefact of the particular detection techniques we employ or the local environment in which we operate.

Nappasin yllä olevat Bogen&Woodward- ja Woodward-sitaatit seminaarityöstä, jota parhaillaan luen. En siis tiedä teksteistä, joista ne ovat oikeasti lähtöisin, itsekään juuri tuon enempää. Otin sitaatit kuitenkin tähän käyttööni, sillä ne auttavat minua avaamaan edellistä kirjoitustani. Puhuin ilmiöihin itseensä palaamisesta, minkä voi ymmärtää monella, naiivillakin tavalla. (Sinänsä kannatan naiiviutta. Sen pelkääminen ei ainakaan saisi estää sanomasta: nimen omaan itsestäänselvyydet pitää sanoa ja tyhmät kysymykset esittää.)

Yksittäisten ilmiöiden tyranniasta pakeneminen ei huolestuta minua niinkään tutkimuksenteossa kuin arjessa. Keskusteluissa, joita käyn, kuulen ja luen. Kohtaan niissä usein yleistyksiä ja selityshypoteeseja, joissa lähes kokonaan sivuutetaan yleistettävän tai selitettävän asian huolellinen tarkastelu. Oletetaan, että yksittäiset ilmiöt ovat tietynlaisia, niistä koostuu tietynlainen kokonaisuus tai ne käyttäytyvät tietyllä, säännönmukaisella tavalla. Sitten sännätään selittämään, rakentamaan oletusten varaan, päivittelemään tai muuta vastaavaa. Yksittäisiä ilmiöitä ei enää käsitellä muuten kuin siinä tapauksessa, että ne sattuvat tukemaan oletuksia tai käyttäytymään muodostettujen teorioiden mukaisesti. Silloin ne hyväksytään omia oletuksia tukevaksi dataksi. Tämä on virhe, joka sattuu ärsyttämään minua.

Annan hyvin yksinkertaisen ja verkkokansaan toivottavasti vetoavan esimerkin; sellaisen, jonka kohdalla pääsin kerran itse tekemään ilmiöjoukon huolellisempaan tarkasteluun suuntaavan vähäisen liikeen. Luin silloin nykyistä enemmän blogeja, joissa puhutaan miesten seksuaalisesta syrjäytyneistyydestä. (Minulla on useita kummallisehkoja lukuharrastuksia.) Olin kohdannut niissä moneen kertaan väitteen, että seksuaalisen vapautumisen, feminismin, nuorten naisten fasistisen pahuuden valloilleen pääsyn tai muun vastaavan ilmiön nousun myötä seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten prosentuaalinen osuus koko väestöstä olisi kasvanut (viimeksihän vastaavia väitteitä on julkisuudessa tainnut esittää Timo Hännikäinen). Voitte arvata, millaisiin selitysorgioihin tästä pääsee.

Entä jos olisikin niin, ettei koko oletettua ilmiötä, seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten suhteellisen määrän kasvua, ole olemassakaan? Sitähän ei kukaan selitysorgioihin osallistuneista ole koettanutkaan selvittää. Minä taas sisuunnuin viime syksynä, hyvän mahdollisuuden tarjoutuessa, tekemään yhden, pienen yrityksen asian selvittämisen aloittamiseksi. Kysyin Uuden Suomen tuolloiselta kirjailijavieraalta Osmo Kontulalta onko seksuaalisesti täysin kokemattomia aikuisia, vaikkapa kolmikymppisiä, nykyään enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi kysyin onko tässä sukupuolten välisiä eroja. Kontula, jolla lienee hallussaan eniten ja tuoreinta aihetta koskevaa tilastotietoa Suomessa, vastasi näin (kursivointi on minun tekemäni):

Alle kolmikymppisissä, sekä miehissä että naisissa, on vielä kohtalaisen paljon yhdyntää kokemattomia, miehissä useammin kuin naisissa. Päälle kolmekymppisinä noin kolmisen prosenttia miehistä ja pari prosenttia naisista säilyy koko elämänsä yhdyntää kokematta. Nämä osuudet eivät ole vuosikymmenten saatossa paljoa muuttuneet. Yhdynnän kokemattomuus on siis hieman yleisempää miehillä kuin naisilla.

Tämä ei tietenkään vielä todista, ettei oletettua ilmiötä olisi olemassa. Onhan niiden miesten suhteellinen osuus väestöstä, joilla on hyvin vähän seksuaalisia kokemuksia, saattanut kasvaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, ja Kontulan tarjoama tutkittu tieto saa ainakin minut epäilemään, ettei niin ole. Pidän todennäköisenä, että selitysorgioihin johtanut oletettu ilmiö on täysin kuvitteellinen. Keskustelijat ovat siis vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään ja kaikki kiivaissa väittelyissä tarjotut selitysehdotukset ja edelleenkehittelyt ovat mitä todennäköisimmin sisällyksettömiä. Saman ajan olisi voinut käyttää tarkastelemalla ilmiötä huolellisemmin, selvittämällä millainen se on ja mitä sen suhteen oikeasti halutaan.

Inttäminen on tietysti nautinnollista sinänsä, kuten Jussi Og huomautti, joten ehkä minun pitäisi vain opetella olemaan ärsyyntymättä. Joissain tapauksissa olenkin tehnyt niin (muun muassa lopettamalla tiettyjen blogien lukemisen), mutta aina en voi. Minua hermostuttava hinku sivuuttaa ilmiön huolellinen tarkastelu on näet hyvin yleistä ja siitä koituu paljon kiusaa. Otan vielä yksinkertaisemman esimerkin. Hurina kirjoittaa uudesta työpaikastaan:

Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

Toisin sanoen loukkaantuja ei välitä ottaa selvää, onko ilmiötä, josta hän on loukkaanutunut, lainkaan olemassa hänen kuvittelemansa kaltaisena. Seuraukset ovat kaikkien kannalta epämiellyttäviä. Ne ovat myös turhia. Toisaalta, irtoaahan niistäkin tietysti juoruilemisen nautinto...

Olen siis tässäkin tapauksessa ilonpilaaja kun haluan pysähtyä, tai yleensä pikemminkin peruuttaa takaisin tarkastelemaan kunnolla sitä ilmiötä, jota käytettiin huvituksen kimmokkeena. En ota selvää onko haluni vain esteettinen mieltymys; tuntuu siltä kuin se pohjaisi pikemminkin eettiseen pakkoon. Minun eettiset pakkoni velvoittavat tietysti, edelleen, vain minua, meta-eettiset näkemykseni kun ovat mitä ovat. Mutta minun mielestäni huonosti tarkastelluista ilmiöistä villiin spekulaatioon ponnistaminen on rumaa.

Edelleen tosiasioista

Tämä on niin havainnollistavaa, että on pakko kirjoittaa hieman.

Joku selvästikin valehtelee. Poliittiset mielipiteeni ja sympatiani ylipäätään suuntautuvat niin, että minusta tuntuisi mukavalta jos Johanna Korhonen puhuisi totta, ja epämukavalta jos paljastuisi, että hän olisikin valehdellut. Lisäksi Kai Telanteesta nyt julkisuudessa syntynyt kuva on sellainen, että tuntuisi herkulliselta jos jotenkin paljastuisi, että nimen omaan hän olisi valehdellut. Liiallista konditionaalien käyttöä, tiedän, mutta minun on jotenkin yritettävä hillitä väärintulkintoja ja Google-hakuja.

Minähän en tiedä kuka valehtelee. Sympatiantunteeni eivät ole tiedon perusta. Se mikä tuntuisi palkitsevalta – sellaiselta katsokaa nyt kuinka pahoja ne on, ihan niin kuin ajattelinkin -palkitsevalta – ei myöskään ole tiedon perusta. Mitä minä siis tiedän? Tiedän, että kovan luokan toimittaja-ammattilainen, entinen alan ammattilaisten lehden päätoimittaja, jonka siis iso osa Suomen ammattitoimittajista tuntee henkilökohtaisesti, on tullut julkisuuteen ja saanut etenkin Alma Median kilpailijat kirjoittamaan isoilla otsikoilla Alma Mediasta sellaisia juttuja, että mikäli ne ovat totta, se on karseaa. Tiedän myös, että Alma Median edustajat, joita tässä syytetään, eivät tarjonneet vastaväitteitään julkisuudessa heti valmiina, vaan vähitellen. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että heidän piti keksiä yhteinen peitetarina, tai esimerkiksi siitä, että tilanne tuli heille yllätyksenä, ja heidän piti sopia tiedotuslinjastaan.

Olen lukenut eilen ja tänään suuren määrän kannanottoja, joissa ihmiset lähtevät siitä, että he tietävät kuka puhuu totta. Suurin osa uskoo kiivaasti Korhosta, mutta olen nähnyt heitäkin, jotka uskovat aivan yhtä kiivaasti Telannetta. Minusta näyttää siltä, että uskominen perustuu juuri yllä kuvaamani kaltaiselle halulle kokea miellyttäviä tuntemuksia ja olla kokematta epämiellyttäviä tuntemuksia. On täysin mahdollista olla vielä uskomatta kumpaakaan, on täysin mahdollista sanoa "en tiedä", vaikka kuinka tuntuisi siltä, että olisi helpottavaa jos Korhonen puhuisi totta ja ahdistavaa jos hän paljastuisi valehtelijaksi (kuten minusta epäilemättä olisi). Ajatteluketju "olisi mukavaa jos olisi näin joten uskon että näin on" johtaa kohtuuttoman helposti vääriin luuloihin.

Muutos tiedossa ja muutos toiminnassa

Nykytilanteessa on yhtä järjetöntä kuvata koneiden maailmaa päämäärän ja keinojen avulla kuin on kysyä luonnolta, onko se tuottanut siemenen tuottaakseen puun vai puun tuottaakseen siemenen. Tämän vuoksi jatkuvat pyrkimykset ohjata luonnon loputtomia prosesseja ihmisten maailmaan saattavatkin tuhota sen ihmisten valmistamana maailmana, mutta todennäköisesti ne tarjoavat ihmislajille loputtomasti ja rajattomasti hyödykkeitä niin kuin luonto itse tarjosi niitä ennen kuin ihmiset rakensivat maan päälle keinotekoisen kotinsa ja pystyttivät raja-aidan itsensä ja luonnon välille.

Luen Hannah Arendtin Vita activaa. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu vuonna 1958. Sittemmin käsityksemme ihmisten ja luonnon suhteesta on muuttunut niin radikaalisti, että yllä olevan kaltaista kappaletta tuskin enää tulisi kirjoitettua. Arendt tuntuu pitävän elävän luonnon "loputtomia prosesseja" sellaisena alati uusiutuvana kiertona, jota ihmisten toimet eivät hetkauta. Niiden ohjaaminen ihmisten maailmaan teollistumisen myötä voi radikaalisti muuttaa ihmisten valmistamaa maailmaa (Arendtin tarkoittamassa mielessä, jota en tässä käy selittämään), mutta luonnon kierto jatkuu. Vain kerran koko kirjassa hän mainitsee toisenlaisesta mahdollisuudesta: "Jää nähtäväksi, muuttaako tulevaisuuden teknologia luontoa siitä, millaisena se on tunnettu maailman synnystä asti, yhtä paljon kuin nykyteknologia on muuttanut ihmisten tuottaman maailman maailmallisuutta." Taaskaan en selitä tuota "maailmallisuutta", kirjoitukseni kannalta olennaista on kuva luonnosta jonain sellaisena, jota ihminen ei kykene haavoittamaan.

Kuva on muuttunut täysin. Arendt lienee viimeisiä ajattelijoita, joiden oli helppo omaksua tuo nyt kyseenalaistettu kuva luonnosta. Nykyään yhä useammat uskovat, että meidän on mahdollista muuttaa maapallo ehkä jopa tykkänään elinkelvottomaksi ohjaamalla "luonnon loputtomia prosesseja ihmisten maailmaan", eli ohjattujen kemiallisten prosessien ja tekniikan avulla. Muutos ajatuksissa ei ole mitätön. Syklistä ja ajatonta kuvaa luonnon olemuksesta on horjutettu.

Ajatustavan järkkyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että alkaisimme toimia toisin kuin ennen. Keskustelin taannoin Mikon kanssa, ja kun jatkoimme keskustelua muualla, minulle valkeni, että keskustelu koski ennen kaikkea sitä, merkitseekö muutos tiedossa ilman muuta muutosta käytöksessä. Olen samaa mieltä Mikon kanssa siitä, että ei tosiaankaan. Tämä on helppo osoittaa empiirisesti. Käyn esimerkiksi itsekin: ajattelen luontoa aivan toisin kuin Arendt ja hänen aikalaisensa, ja silti elän kuin luonnon prosesseja ohjaamalla olisi mahdollista saada "loputtomasti ja rajattomasti hyödykkeitä". Kulutan enemmän kuin osani rajallisista luonnonvaroista. Ajatustavan muutoksen merkittävin seuraus on syyllisyydentunto.

En lähde arvailemaan miksi en juuri tässä asiassa ole muuttanut käytöstäni radikaalisti. Riittää kun tajuan, että tapamme jäsentää maailmaa, olennaiset käsitteelliset erottelumme, voivat muuttua radikaalisti – eikä toimintamme silti mitenkään automaattisesti muutu miksikään. On työlästä muuttaa jäsennystapojaan ja on työlästä muuttaa käytäntöjään, ja nämä ovat kaksi eri työläyttä.

Luuleminen ja etiikka

Judging from our findings on factual beliefs about welfare, many people are likely to be misinformed, not only inaccurate in their factual beliefs but confident that they are right. Their errors can be skewed in a particular direction – for example, pro- or anti-welfare – and may cause or at least reinforce preferences about policy. To a degree that we cannot specify with much precision, people also resist correct information. [...] The principal implication is that students of public opinion should take seriously the distinction between misinformation – confidently held false beliefs – and a mere lack of information. It is one thing not to know and be aware of one's ignorance. It is quite another to be dead certain about factual beliefs that are far off the mark.

Luin James H. Kuklinskin ja neljän muun kirjoittaman artikkelin "Misinformation and the Currency of Democratic Citizenship". Tekstissä esitellään Yhdysvalloissa tehty metodisesti yksinkertainen (osin hieman ongelmallisenkin yksinkertainen) haastattelututkimusten sarja, jossa on pyritty selvittämään eroa tietämättömyyden ja luulemisen välillä. Tutkijat kysyivät ihmisiltä muun muassa arviota siitä, kuinka monta prosenttia yhdysvaltalaisista perheistä saa sosiaaliavustusta. Oikea vastaus ainakin tutkimusta tehtäessä oli 7%. Haastateltavilta kysyttiin myös kuinka varmoja he olivat arviostaan. Artikkelista löytyy kaaviokuva, josta näkee suoraan, että mitä pahemmin vastaajat yliarvioivat sosiaaliavustusta saavien määrän, sitä varmempia he ilmoittavat olevansa tiedoistaan.

Tavailtuani aikani artikkelin taulukoita ja kaavioita en hetkeen uskalla kirjoittaa mitään. En haluaisi esittää yhtään sellaista tosiasiaväitettä, josta en ole kohtuuttoman varma, sillä en luota omaan lähdekritiikkiini enkä siihen, että lukijani olisivat sen kriittisempiä. Oletan olevani monessa suhteessa tavanomainen ihminen, joten on luultavaa, että olen hyvinkin väärässä joistain sellaisista tosiasioista, jotka kuvittelen varmasti tietäväni. En haluaisi levittää luulojani laajemmalle. Ylitän pulman tietysti heti, kirjoitanhan nytkin, mutta huoli kyllä kaihertaa edelleen. Vaikka artikkelissa kuvatut tutkimukset ovat vain suuntaa-antavia jos kaikin osin sitäkään, tutkimuksen aihe tuntuu tärkeältä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä – ja toisaalta helppoja arvata: he jotka tietävät ovat epävarmempia tiedostaan kuin he, jotka luulevat tietävänsä mutta ovat pahasti väärässä. Haastateltavilta kyseltiin myös poliittisista mielipiteistä ja niiden vahvuudesta. Kuten arvata saattaa, poliittisesti latautuneissa kysymyksissä poliittinen kanta ja pieleen menneet arviot tosiasioista kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka monimutkaisuutta artikkelin kirjoittajat eivät edes lähde selvittelemään. Vahva poliittinen vakaumus korreloi sen kanssa, että luulot tosiasioista ovat pahasti pielessä.

Pidän siitä, että joitain asioita voi ottaa selville. Juutuin taannoin lukemaan Yhdysvaltain väestötilastoja, äsken eksyin harhailemaan Tilastokeskuksen sivuille. (Tuolla on muuten hauskoja linkkejä.) On niin paljon asioita, joita ei voi tietää, että saatavilla oleva edes kohtalaisen yksiselitteinen tieto tuntuu lohdulliselta. En kuvittele, että demokratia todellisuudessa perustuisi asioista selvää ottavien valistuneiden ihmisten tekemille päätöksille, mutta haluaisin edes itse ensin tietää ja sitten vasta muodostaa mielipiteeni. Syystä, jota en osaa nyt purkaa kunnolla auki, on minusta epäeettistä muodostaa ensin mielipide ja kehrätä sitten sitä tukevia luuloja tosiasioista.

Turhan moni tuttuni

Luen jotain hyvin huvittavaa, eli Antohy Giddensin teosta Sociology. Tuntuu kuin käsiini olisi työnnetty 1000-sivuinen kohtalaisen hyvin kirjoitettu lukiotason koulukirja. En keksi siitä mitään kovin lennokasta kirjoitettavaa, mutta muutama luku toi mieleeni Pariisissa näkemäni vanhat alkoholin vaikutuksista varoittavat julisteet. Olisi kiinnostavaa tietää millainen jos minkäänlainen rooli sosiologeilla oli niiden laatimisessa. En nyt onnistunut löytämään kuin tämän hienon sivullisen neuvostoliittolaista alkoholivalistusta sekä absintin vaaroista kertovia vanhoja ranskalaisia julisteita.

Törmäsin tänään uutiseen Australiassa tehdystä kartoituksesta, jonka mukaan kahdeksasosa maan aikuisista on vaarassa saada pysyviä aivovaurioita alkoholinkulutuksensa vuoksi. Melko maltillisillakin määrillä voi juoda itselleen vamman jos juominen on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Artikkeleissa kuvattu hidas rappeutuminen on tympeää seurattavaa.

Loin eilisessä pelissä itselleni aika onnistuneen hahmon: eksentrisyyttä tavoittelevan nuoren rokahtavahkon naisen, joka kirjoittaa toista runokokoelmaansa, ikuisuusopiskelee kirjallisuustiedettä, naistutkimusta ja sosiologiaa, hengaa niissä Kallion kapakoissa, joilla on kyldyrellihkö maine ja käyttää paljon aikaa ihmissuhdedraamailuun. Hahmoon eläytyminen kävi kätevästi. Jos tämä karikatyyri ei olisi pelin tuoksinassa menettänyt pian henkeään, hän olisi epäilemättä vanhentunut ennen pitkää keski-ikäiseksi alkoholistiksi, joka toistaa humalassa samoja tarinoita kuin 15 vuotta aiemminkin ja jonka ääni muuttuu illan mittaa yhä kovemmaksi. Hän istuisi edelleen samoissa kapakoissa samojen taiteilijajätkien kanssa, jotka olisivat siihen mennessä kaikki huomaamattaan muuttuneet nuhjaisiksi keski-ikäisiksi kaljaa imeviksi miehiksi, joiden entiset ihailevat tyttöystävät olisivat jo aikaa sitten työlääntyneet holhoamiseen ja häipyneet.

Tuo kuvaus sopii karikatyyreillä leikkivään peliin. Toisaalta se sopisi varmasti myös karkeasti ymmärretyillä weberiläisillä ideaalityypeillä operoivan valistusjulistenikkarin käyttöön.