Kettu
Tätä sivua ei ole | Kettu | ||||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||||||
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1] |
||||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||||||
| Vulpes vulpes (Linnaeus, 1758)[1] |
||||||||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||||||
| Ketun nykyinen levinneisyys | ||||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||||
 Kettu Wikispeciesissä |
Kettu eli punakettu (Vulpes vulpes) on koko Suomessa esiintyvä, yleensä punaruskea koiraeläin. Se on nykyisin maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin: sen levinneisyysalue käsittää lähes koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian. Lisäksi Pohjois-Afrikassa elää jonkin verran kettuja.
Kettu on aikaisemmin ollut arvokas turkiseläin ja varsinkin sen harvinaiset värimuunnokset ovat olleet haluttua kauppatavaraa vuosisatojen ajan. Näitä muunnoksia ovat muun muassa mustakettu, ristikettu, hopeakettu ja harvinainen, kokonaan valkoinen ja punasilmäinen albiinokettu.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ulkonäkö ja koko
Punakettu on kettujen suvun (Vulpes) kookkain laji, tosin kettujen koon alueellinen vaihtelu on todella suurta. Täysikasvuisen ketun pituus ilman häntää vaihtelee välillä 45–90 cm; tuuhea häntä on 30–55 cm pitkä.[2] Ketun paino vaihtelee muutamasta kilosta jopa yli kymmeneen kiloon. Suomessa ketun keskipaino on hieman yli viisi kiloa.[3]
Väriltään kettu on tavallisesti punaruskea punakettu; sävy voi vaihdella vaalean kellanruskeasta hyvinkin syvänpunaiseen. Sillä on valkoinen tai harmaa vatsanalus sekä tavallisesti mustat korvankärjet ja raajat. Myös hännänpää on tavallisesti valkoinen, ja eläimen kurkussa ja rinnassa voi olla valkeita merkkejä. Luonnossa tavataan muitakin värimuotoja, kuten hopeakettuja (noin 10 % ketuista, varsinkin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa), joiden sävy vaihtelee hopeanvärisestä lähes mustaan. Ristikettu on punaisen ja mustan ketun risteymä, jonka selässä on tavallisesti musta ristikuvio.[4]
[muokkaa] Levinneisyys
Kettuja esiintyy luontaisesti Euroopassa, Aasian pohjoisosissa, Pohjois-Amerikassa ja Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa. 1800-luvulla kettu levitettiin ketunmetsästyksen takia myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Näillä uusilla elinalueilla se on muiden tuontieläinten tavoin aiheuttanut merkittäviä ongelmia alkuperäiselle luonnolle, mistä johtuen kettua pidetään yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista[5]. Ketulla ei ole erityisiä vaatimuksia elinympäristönsä suhteen, vaan se tulee hyvin toimeen metsissä, pelloilla ja niityillä sekä kaupungeissa. Kaikkiruokaisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi se on koiraeläimistä laajimmalle levinnyt.
[muokkaa] Elintavat
Ketut voivat elää pareittain tai muutaman yksilön ryhmissä. Ne viestivät toisilleen elein, äännähdyksin ja hajumerkein. Ketun reviiri on elinympäristöstä riippuen 0,4–50 km²:n laajuinen: kaupunkialueilla reviiri on pienempi ja niukkaravintoisilla seuduilla suurempi. Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin.[2] Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.
Kettu on kaikkiruokainen. Ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvit ja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Kaupungeissa se voi tonkia jätteitä. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.
Ketun luontaisia vihollisia ovat pääasiassa suurpedot, varsinkin susi ja ilves. Ne pyrkivät järjestelmällisesti tappamaan reviireiltään pienemmät pedot vähentääkseen näin kilpailua saaliseläimistä.[6] Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu, että kun jollekin alueelle muodostuu uusi susireviiri, kettujen ja supikoirien määrä alueella kutistuu ja vastaavasti metsäkanalinnut alkavat runsastua.[6] Nuoret ketunpennut voivat jäädä myös maa- ja merikotkan sekä huuhkajan saaliiksi. Merkittävimpiä uhkia niille ovat kuitenkin taudit, liikenne ja metsästys.
[muokkaa] Lisääntyminen
Kettujen lisääntymiskäyttäytyminen on vaihtelevaa. Kettu voi olla yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Naaras synnyttää kerrallaan 3–12, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa.[2] Pentujen silmät aukeavat noin 10-14 vuorokauden kuluttua.
Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa tavallisesti vain muutaman vuoden.
[muokkaa] Kettu ja ihminen
Ketun vanha nimi on repo. Kettu on tarkoittanut alun perin nahkaa, jonka hankkimiseksi repoa pyydettiin. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että revontulet syntyvät kun kettu huiskii hankia hännällään.
Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – tarinoiden taustalla on kaiketi jotakin perääkin, koska kettu on levinnyt niin moniin ympäristöihin ja selvinnyt metsästyksestä huolimatta. Perinteinen ketunmetsästys kiellettiin Isossa-Britanniassa vuonna 2004. Kettuja on metsästetty ja metsästetään edelleen runsaasti tuhoeläiminä tai turkin vuoksi.
Kettu on sopeutunut hyvin eloon ihmisten kanssa, jopa niin hyvin, että on ruvettu puhumaan ns. cityketuista. Esimerkiksi Helsingissä kettuja on nähty kaikkialla aivan ydinkeskustaa lukuun ottamatta. Yhtenä syynä tähän pidetään mm. Helsingin villikanikannan kasvua.[7]
Ketun pitäminen lemmikkinä maaseudulla on mahdollista sillä ketun voi kesyttää. Luonnosta ketun ottaminen lemmikiksi on kuitenkin laitonta.
Kettukantaa harventaa kapi-syyhytauti; myös raivotautia eli rabiesta saattaa kettukannassa esiintyä. Laajamittaiset syöttirokotukset ovat kuitenkin pienentäneet raivotaudin leviämisriskiä.
Turkiseläimenä tarhattu sinikettu ei nimestään huolimatta ole samaa lajia ketun kanssa, vaan se on naalin värimuoto. Turkiseläimenä tarhattua oikeaa kettua kutsutaan yleensä hopeaketuksi, vaikka värimuunnos olisi joku muukin. (Hopea)ketulla on siniketusta poiketen valkoinen hännänpää, kuten villillä kantamuodollaankin.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b Vulpes vulpes IUCN Red List. 2011. IUCN. (englanniksi)
- ↑ a b c D. W. Macdonald ja J. C. Reynolds: Red fox Maailman luonnonsuojeluliitto. Viitattu 8.1.2008. (englanniksi)
- ↑ Kettu Tunturisusi.com. Viitattu 8.1.2008.
- ↑ David L. Fox: Vulpes vulpes – red fox 2007. Animal Diversity Web. Viitattu 8.1.2008. (englanniksi)
- ↑ 100 of the World's Worst Invasive Alien Species Issg.org. Global Invasive Species Database. Viitattu 29.3.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Malinen, Jere: Susi kettumetsällä. Metsästys ja kalastus, 2007, nro toukokuu, s. 32. Yhtyneet Kuvalehdet.
- ↑ Saara Vartiainen: Metro-lehti 1.7.2008. Kanikanta elättää citykettuja. Sivu 5. Viitattu 1. heinäkuuta 2008.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Suomen Metsästäjäliitto: Kettu
- Luonnossa.net: Ketun metsästys
- Luonnossa.net: Kettujahti
- Kettu Lintukuva.fi -verkkopalvelussa
