VALOA

Vihdoinkin; lunta, valoa! Eilen ollessani koirien kanssa aamulenkillä, taivas yläpuolellamme tiivistyi pumpuliksi. Tunsin lumisateen luissani jo hetkeä ennen kuin ensimmäiset valkoiset hiutaleet, siinä vaiheessa vielä ujot ja pienet, leijailivat maahan.

Tänään aamupäivällä havahduimme miehen kanssa läppäreittemme ääreltä kun kirkas valokiila yhtäkkiä leikkasi tuvan poikki. Aurinko! Valo viipyili vain hetken, kiersi nurkat kuin tarkastaakseen kaiken olevan kunnossa, laskeutui metsän reunan taakse kun vasta etsin kameraa ja kiskoin ulkovaatteita päälle. Ei se mitään, jo nämä pienet hetket riittivät lataamaan akkuja alkavan viikon varalle ja viimeiseen puristukseen ennen joulua. Sielu tuntuu heti muutaman kilon kevyemmältä.

 

Iso Vaalee oli lumen vuoksi onnesta sykkyrällä. Raukka ei varmaan ole aiemmassa elämässään päässyt kunnolla kuoputtamaan lunta, niin onnellisena se pöllytti menemään. Kukkapenkissä, tietenkin. En jaksa pahastua tai komentaa, korjataan kuopat keväällä sitten.

Väitän, että aurinko on kuluneen syksyn aikana paistanut keskimääräistä useammin maanantaisin.

Tottakai, tietenkin aina juuri silloin, kun parin sysipimeässä sateessa vietetyn päivän jälkeen suuntaamme auton nokan kohti kaupunkia. 

Valoa alkavaan viikkoon!

TALVI LEVITTÄÄ VERKKONSA

Eilen keskiviikkona oli vuoden talvipuolen ensimmäinen päivä.

Vanhan kansan vuodenkierto noudattaa vanhaa pohjoismaista vuoden jakoa, jossa vuosi jaetaan talvipuoleen ja kesäpuoleen. Talven keskikohta on Heikin päivän tienoilla tammikuun puolivälissä ja keskikesä heinäkuun puolivälissä. Vuosi jakautuu siis kaikkiaan neljään osaan. Lokakuun 14. päivä eli »talvipäivä» aloittaa vuoden talvipuoliskon. Vanhoissa kalenterisauvoissa sitä kuvastaa lehdetön puu, ensimmäisen talvipäivän merkki. Talvipuoliskon päättää huhtikuun 14. eli »suvipäivä». 

Talvipäivän aikoihin, maan alkaessa jäätyä, ihmisten työt keskittyivät asuinpihalle ja tupaan. Toisaalta tähyiltiin riistamaille ja metsähakkioille. Talvipäivänä Hämeessä myös ennustettiin sian sisälmyksistä tulevan talven säätä.

(Lähde: Taivaannaula.org)

 

Illoissa tuoksuu jo vahvasti loppusyksy, makeanhapan lehtien kuolema. Kosteus kerääntyy pelloille ja teiden varsiin väistääkseen pakkasta, joka heittää peittonsa öiden ylle. Pipo ja sormikkaat ovat olleet vakiovarusteena aamuisilla koiran pissatusreissuilla jo parin viikon ajan. 

 

Nämä kuvat ovat muutaman viikon takaa, kun vielä oli vihreää. Aamun valjetessa usva maalasi esiin seitit ja verkot, ne olivat yön aikana levittäytyneet kaikkialle. 

Toisaalla väläytellään jo joulua, itse haluan nauttia lokakuusta ja syysfiilistelystä viimeiseen tippuvaan lehteen asti. Ja parin viikon päästä juhlitaan koko vuoden kohokohtaa, kekriä.

Lokakuussa on jotain erityistä sellaista, mitä muissa kuukausissa ei. Vuodenaikojen törmäyskursseja, siirtymäkohtia, painopisteiden muutoksia, uusia alkuja ja vanhojen loppuja. 

Kuoleman kauneutta, pimeän lohdullisuutta. Täydeksi tulemista ja erilleen erkanemista. 

Taikaa kaikkialla. 

 

Aamuauringossa

Koleat kesäpäivät ovat olleet hetkittäin lannistavia ja saaneet aikaan tunteen menetyksestä, sillä päivä päivältä ne ovat vieneet mielikuvieni kesää kauemmas, ulottumattomiin. (Ristariitaista; miten voin menettää sellaista, jota en koskaan ole saavuttanutkaan?) Olen taistellut tunnetta vastaan kirjaamalla ylös asioita, jotka tekevät juuri tästä kesästä parhaan mahdollisen:

Tuuli, joka pitää ötökät poissa.
Pitkät juoksulenkit, joihin keli on ollut juuri optimaalinen.
Autolla ajaminen silloin kun ei ole kiire perille; vieraat hiekkatiet ja entuudestaan tuntemattomat maisemareitit. (Kuka sitä nyt helteellä jaksaisikaan autossa istua?)
Vehreän vihreä luonto, joka tässä vaiheessa kesää yleensä on jo paahteessa parhaat sävynsä menettänyt.
Ulkoistutuksia ei ole tarvinnut kastella (...)
Kun sateen jälkeen kävelee metsän keskelle, vetää keuhkot täyteen ilmaa ja tainnuttavan huumaava tuoksu imeytyy soluihin saakka.
Metsät, jotka ovat täynnä kanttarelleja ja mustikoita. En ole koskaan, KOSKAAN, aiemmin nähnyt niin valtavia mustikoita ja poiminut niin paljon kanttarelleja kuin tänä kesänä.

Ja saapuihan se helle vihdoinkin. Kuvia edeltävänä iltana tuuli oli jo muuttunut lämpimän pehmeäksi, ikäänkuin virittäytyäkseen vastaanottamaan tulevaa. (Ja sitä edellisenä, lähes syksyisenä, iltana värjöttelimme nuotiolla, ystäväni öljykangastakissa, minä villatakkiin ja -ponchoon kietoutuneena.)

Tiedättehän ne aamut, kun ilma väreilee heti auringon noustessa ja lupauksen helteestä voi haistaa jo ulos astuessaan? Tämä oli ensimmäinen niistä. Laitoin kahvin tippumaan mutta en malttanut odottaa sen valmistumista, vaan lähdin yöpaita päällä kameran kanssa ihmettelemään pihamaata, jonne kesä oli parkkeerannut vihdoinkin tulikärrynsä. Ei kiirettä, viipykää niin pitkään kuin haluatte!

Kevään merkit

Huomasin ujot pajunkissat juoksupolun varrella jo viikko sitten. Tänään poimin muutaman mukaani.

Kai näitä voisi köyhän naisen tulppaaneiksikin kutsua.

Vanhemmasta koirasta lähtee tuppoina karvaa - kyllä, selvä kevään merkki.

Jonain päivänä vielä etsin käsiini henkilön, joka kehräisi ne langaksi ja tekisi tumput.

Koirankarvaperenna?

 

Takapihallamme kasvaa pieniä koirankarviaisia.

Luotettavin kevään merkki on kuitenkin se, kun tekee mieli kaivaa converset varastosta. 

(Samalla hetkellä ulkona alkoi sataa räntää, mutta ei anneta sen häiritä.)

Tervetuloa kevät, olen niin valmis!