Tuomenkukkien aikaan

Edellisestä postauksesta on kulunut miltei kolme viikkoa.

Kolmeen viikkoon on mahtunut valtavasti iloa.

Toukokuu on ollut aivan uskomattoman kaunis ja lämmin!

Pellot ja niityt ovat lykänneet vihreää sellaisella vauhdilla, ettei perässä ole pysynyt.

Ensin tulivat krookukset, sini- ja valkovuokot, idänsinililjat ja muut kevään kukkijat.

Ja viimein, lähes kaksi viikkoa sitten kauan kaivatut hiirenkorvat lehtipuihin,

jotka kasvoivat muutamassa päivässä täyteen lehtimittaansa.

Aurinko ja lämpö ovat saaneet luonnon puhkeamaan täyteen loistoonsa. 

Kesä on tullut!

💛

Viikko sitten tilanne koivuissa oli yllä olevien kuvien kaltainen.
Arkaillen pienet vihreät hiirenkorvat kasvoivat suuremmiksi
kuin tunnustellen, onko vallitseva lämpö vain ohimenevää vai pysyvämpää.

Kevään ensivihreydestä huumaantuneena toin muutamia oksia sisälle maljakkoon.
Siinä ne toivat kevään iloa ja väriä sisällekin.

Maanantaina järven rannalla istuessani tuuli kuljetti mukanaan hennon henkäyksen tuomen tuoksua.

Mietin siinä istuessani, joko sekin voisi jo kukkia vai oliko tuoksu harhaa vain.

Kotiin tullessani tähyilin metsän puita ja etsin katseellani valkoista kukkamerta.

Ja siellähän niitä oli - tuomipuita, joiden valkoiset kukat loistivat taivaan sinisyyttä vasten. 

Niin äkkiä muuttuivat kevään hennot, enteilevät tuoksut vahvaksi kesän aromiksi. 

On jollakin tavalla vähän haikeaakin,
että kaikki kaunis ja odotettu menee ohi niin äkkiä.

Keväänkukkijat lakastuvat, metsän vihreys syvenee
eikä ole kuin vasta toukokuu.

Toivottavasti lämpöä ja aurinkoa riittää myös tuleville kesäkuukausille.

Kaikesta haikeudesta huolimatta tämä vaihe on juuri se kaikkein kaunein.

Aina kun yksi lajike lakastuu, tilalle puhkeaa uutta.

Kun tuomi lopettaa kukintansa, syreeni aloittaa sen.

Kesä jatkaa kulkuaan ja me etsimme sen jokaisesta päivästä uusia,
ihania asioita. Niitä sellaisia, joista tiedämme, että kesä jatkuu vielä pitkään.

Meidän pihan kevätperennat ovat olleet tänä vuonna parhaimmillaan.

Luulen, että talvikuukausien paksulla lumipeitteellä on osansa asiaan.

Siellä suojassa lumen alla kukkien juuret ja mukulat saivat rauhassa uinua talviuntaan

ja kerätä voimia uuteen kasvukauteen.

Jotenkin aika ihastuttavia nuokin kirjopikarililjat, 

kun siinä niin söpösti nuokkuvat vierivieressä toukokuun seisahtuneessa helteessä.

Ja entäpä nuo sinistäkin sinisemmät lemmikit!

Nuo entisaikojen kukat, jotka palauttavat aina mieleen lapsuuden kesien ihanat muistot:

lehmihaat, mummin maitoportin, kuumat kesäpäivät heinäpellon laidassa 

ja mansikkamaalla, kristallisena kimmeltävän järvenselän, tuohilipin ja lähteen, kotileikit navetan ylisillä ja leikkimökissä,

käpylehmät ja muut rakennelmat 

sekä kesän huolettomuuden ja vapauden.

***   ***   ***

Kauaksi ovat jääneet lapsuuden kesät,

mutta muistoissa ne elävät yhä kuin eilinen päivä. 

💙

Jokainen hetki rakennamme muistoja tulevaan.

Ne ovat tärkeitä elämän kannattelijoita.

Toukokuisten aurinkopäivien iloa Sinullekin!

-Kaaru-

Kesälomamuistoja osa 2/2: Lapin taikaa

Heinä-elokuulle ajoittunut kesälomamme kulki 

Länsi-Suomen rannikkoseuduilta kohti pohjoista Suomea.

Vehreä, runsas ja monimuotoinen luonto muuttui vähitellen 

karummaksi ja avarammaksi.

Matkalla määränpäähämme, 

pysähdyimme monta kertaa ihastelemaan ympäröivää maisemaa, 

joka nuokkui kesäyön seisahtuneessa tunnelmassa.

Ilma tuoksui vahvasti suopursuilta ja varjoisalta maalta.

Suovilla keinahteli keveästi, loi hentoja varjojaan hillankukkien suojaksi.

Jängän yllä kultainen auringonkehrä lipui hiljalleen kohti horisontissa siintäviä matalia puita.

Koko tienoo huokui koskematonta rauhaa.

Hiljaisuus oli niin syvää, että tuntui kuin koko maailma olisi kadonnut ympäriltämme.

Yöttömässä yössä ajantaju aivan hämärtyi.

Valtava onnentunne tulvahti sisälläni, kun kastelin Lapinmaan karua kauneutta.

Miten pienistä asioista sitä ihminen saattoikaan nauttia!

Miten pienistä asioista voimaa ammentaa oman kulkunsa turvaksi.

💛

Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun lintu, 

satakieli varmaan, heläytti ilmoille hellän ja herkän laulunsa. 

Lämmin ja lempeä kesäaamu innoitti viettämään päivän erämaan keskellä avautuvalla hiekkarannalla. 

Maisema oli kuin etelän hiekkarannoilta:

silmänkantamattomiin yltävä, pehmeä hiekkaranta, sinisenä välkehtivä järvenselkä 

ja kaiken sen taustalla kuumuudessa väräjävä taivaanranta.

Viileä, kristallinkirkas ja puhdas vesi hyväili kuin silkki ihoa.

Päivänpaahtamalla hiekalla särkyneet simpukankuoret ja kuivuneiden järviheinien varret

kutittivat mukavasti jalkapohjia.

Erämaan rauhassa sai paistatella päivää kenenkään häiritsemättä siihen saakka, kunnes..

...järviruohot alkoivat heilahdella ja esiin pisti suurisarvisen poron pää, 

ja sitten toisen ja kolmannen ja neljännen, kunnes niitä oli siinä koko tokka!

Eivätkä nuo ihmisiin kaiketi niin tottuneet luontokappaleet olleet meistä millänsäkään.

Siinä me makasimme samalla rannalla miltei rintarinnan

ja otimme iloiten vastaan heinäkuisen kesätuulen vienot henkäykset.

Häikäisevän sinisen taivaankannen alla maisema ja tunnelma oli kuin sadusta!

Lapinmaa on aina yhtä ihmeellinen. 

Siellä on oma mystiikkansa, viehätysvoimansa, joka lumoaa kerta toisensa jälkeen.

Siellä voi nähdä kauneutta niin monessa, vajaassa, jopa säröisessäkin.

Ja hetken aikaa nähdä ja kokea jotain syvästi puhuttelevaa.

"Tunturituulien kera kuljet, 

edessä selkosten outamaat.

Nuotion lämmössä silmäs suljet, 

ja liron lauleloon saat nukahtaa.

Pois kerran poikkesit valtatieltä,

pois poronpolku sun johdattaa.

Jos levon mieleesi löydät sieltä,

sinun maasi on Lapinmaa!"

 ~~~~  ~~~~  ~~~~

Kesälomatunnelmat ovat vaihtuneet syksyn tunnelmiin.

Päivä paistaa tänään kirkkaasti, kirkkaammin kuin aikoihin.

Syksy tuoksuu ja näkyy.

Keltaiset lehdet leijailevat maahan ja

puolukkamättäät ovat punaisenaan marjoja. 

Tänään ajatuksenamme on tehdä syysretki lähimaastoon.

Syyskuisen lauantaipäivän levollisia tunnelmia myös Sinulle!

💛

-Kaaru-

Mökillä, erämaan rauha ympärillä

 Viime sunnuntaina ajelimme kotoamme pitkän huikosen kauas pohjoiseen, 

mökillemme.

Lähdimme katsomaan, miten mökki on pitkästä talvesta selvinnyt ja 

joko sinnekin on kesä tullut.

Mitä pienemmäksi lehti puussa kävi, sen korkeammalta aurinko paistoi. 

Mökillä, erämaan sylissä, meitä odotti yöttömän yön rauha.

Auringonvalo siivilöityi metsän takaa kullaten jokitörmällä valtoimenaan kukkivat rentukat.

Lintujen laulu soi tienoon yllä ja usva leijui keveänä harsona vedenpinnalla.

Askeleet veivät rantaan, kesäyön ääniä kuulostelemaan. 

Kaikki oli niin kaunista ja seesteistä, että piti ihan hengitystä pidättää,

ettei yön tunnelma olisi rikkoutunut.

Mökillä päivät ovat täyttyneet verkkaisesta tekemisestä, yhdessäolosta ja

luonnon voimaannuttavasta levollisuudesta nauttien.

Aiemmin keväällä ostamamme punamultamaalit pääsivät viimein käyttöön. 

Hirsikerta kerrallaan mökki alkoi saada uutta väriä pintaansa. 

Siinä maalatessani oli aikaa pohtia kaikenlaista. 

Hiljaisuus ympärillä kirvoitti mieleen ajatuksia menneistä vuosista, 

eletyistä hetkistä. 

Tulevaisuudestakin.

Kun yli 13 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran mökkitontilla,

se kasvoi niin tiivistä pajukkoa, ettei joki sen takaa juuri erottunut.

Silloin haaveilimme mökistä ja yhteisistä hetkistä siellä. 

Silloin haaveet olivat suuria, kuin aava ulappa, 

jonka peilityyni pinta ei yhtään väreillyt.

Olimme vain me kaksi, sydän tulvillaan rakkautta.
❤

 Vuodet ovat vierineet ja tuoneet elämään monenlaista uutta.

Tietä on kuljettu toisinaan hyvinkin uuvuttavien taakkojen alla. 

Silloin elämänpolulle on piirtynyt askeleita, raskaita ja laahustavia.

Välillä taas tie on ollut helppo kulkea, askel on kantanut kevyesti kuin keijun lento. 

Virvoittavien lähteiden ääreltä väsynyt mieli on löytänyt lepopaikan.

Taakkaa on saanut keveämmäksi, mieli piristynyt.

Matka on voinut jatkua jälleen.

Elämään mahtuu monenlaista, huolien ja ilon päiviä.

Samalla elämä opettaa, lisää nöyryyttä ja auttaa näkemään lähellä olevat elämän tärkeimmät asiat.

Lahjaksi annetut.

Täällä mökillä me olemme olleet virvoittavien lähteiden äärellä.

Täällä on vain tämä hetki ja sen tuoma ilo ja voima.

Mökin hiljaisuus antaa tilaa ja rauhaa ajatuksille ja koko keholle.

Arki etääntyy.

Useana päivänä olen kulkenut kameran kanssa hitaasti, pieniä erämaan ihmeitä etsien. 

Kesä täällä, kuin meillä siellä etelässäkin, on viimevuotiseen verrattuna myöhässä. 

Koivuissa oli tullessamme pienet lehdet, tänään, neljä päivää myöhemmin ne ovat jo melkein täysimittaiset. Rentukoiden kirkkaan keltaisista kukinnoista auringonvalo heijastuu moninkertaisena. Ympäröivä luonto on heleän vihreä ja alkukesän tuoksuja täynnä. 

Aurinko paistaa yötä päivää, on lämmin.

Olen iloinnut siitä,

että saimme tänä vuonna kokea tämän sydäntä sykähdyttävän kesän tulon kaksi kertaa - ensin kotona ja nyt täällä mökillä!

Ihan olen ääneen puhellut, että tällaistako on olla lomalaisena,

auringon hyväilevä lämpö harteilla, luonnon heräilevä kauneus ympärillä,

ilman huomisen huolia, ilman murheen murustakaan. 

Että tällaistako?

💛

Mieli on herkistynyt näkemään ja tuntemaan. 

On ollut aikaa vain olla ja nauttia kaikesta läsnäolevasta.

Aivan erityisesti olen iloinnut lasten leikistä. 

Täällä ei ole ollut heilläkään toimetonta hetkeä. 

Luovuudella ei ole rajoja, sanotaan. Se pitää kyllä paikkaansa. 

Yhtenä päivänä lapset keksivät rakennella luonnosta löytyvistä materiaaleista maatilan, joka on laajentunut päivien kuluessa.

Samat leikit ovat olleet lapsilla vuosikymmeniä sitten kuin tänäkin päivänä.

Kävyt ovat muuttuneet lampaiksi, lehmiksi, porsaiksi. 

Kepeistä on rakentunut aitauksia, kiviä on aseteltu reunustamaan pihamaita. 

Pehmeästä sammaleesta talot ovat saaneet kattonsa. 

Tässä minä istun ja katselen heidän leikkiään sydän pakahtumaisillaan.

💛💛💛

Olen tehnyt tästä hetkestä ja tästä mökkireissusta muistamisen arvoisen. 

Päivien tunnelmat tallentuvat kameran uumeniin, mutta rakkaimmat niistä painuvat muistoiksi sydämen sopukoihin. Yhdessä rakennamme kesämuistoja, joiden voimaannuttaviin ja kiireettömiin hetkiin on mukava vuosien päästä palata.

 Kesän ihania hetkiä myöskin Sinulle, joka täällä blogissani piipahdat.

💛💛💛

-Kaaru-

Tuomen tuoksua ja raparperipiirakkaa

Kovin suuria tunteita on kätkeytynyt menneisiin viikkoihin ja päiviin.

Niin suuria, etten ole tunteikkaana ihmisenä kyyneliltäkään välttynyt.

Viime viikon loppupuolella vietimme koululaistemme koulunpäättäjäisiä kevätjuhlan merkeissä.

Sydän ihastusta täynnä katselin ja kuuntelin, kuinka he tärkeänä roolissaan esittivät oman osuutensa ohjelmasta ja lauloivat lopuksi suvivirren sydämensä pohjasta saakka.

Kesäiset sanat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.." saattelivat heidät ansaitulle lomalle.

*** *** ***

Suvivirsi - se saa usein silmäkulmat kosteiksi. 

Se nostaa mieleen ihania muistoja lapsuudesta, 

elämän saavutuksista ja suurista onnen tunteista.

Sitä laulaessa havahtuu siihen, miten nopeasti vuodet ovat vierineet 

ja tuoneet jokainen tullessaan elämääni syvää sisältöä. 

Nuorin tyttäreni on nyt sen ikäinen kuin minä niinä vuosina, 

jonne varhaisimmat muistoni vievät. Onhan se vähän haikeaakin, että lapseni kasvavat yhä kauemmaksi minusta. Etteivät he enää olekaan niin kiinteästi osa minua. 

Jokainen uusi kesäloman alkaminen jättää taakseen yhden kasvun vuoden. 

Jokaisen vuoden jälkeen huokaan, kunpa ajan voisikin pysäyttää. 

Edes pieneksi hetkiseksi. 

Ja yhtäaikaa näen lapseni vieläkin vanhempina 

ja iloitsen heidän kasvunsa ja kehityksensä joka askeleesta.

Ensimmäinen lomaviikko on tullut keskiviikkoehtooseen. 

Tähänkin viikkoon on mahtunut monta ihanaa hetkeä yhdessä lasten kanssa, 

vaikka vielä hetki sitten painiskelin mielessäni sen ajatuksen kanssa, miten me jaksamme koko pitkän kesän syksyyn saakka. Ihan ilman aikatauluja ja rutiineja.

Onneksi lapset eivät kaipaa suuria elämyksiä, vaan tulevat onnellisiksi siitä, 

että saamme tuohuta päivät yhdessä. 

Ja olla lähekkäin.

💜

Lämpö on hellinyt tämän viikon, vaikka vielä viime viikolla ihmettelimme, 

minne kesän lämpö on karannut. Kauan sitä sai tänä vuonna odotella. 

Mutta odotus palkittiin, kuten aina tapahtuu.

Ihana lämpö saapui viimein. 💛

Tässä hetkessä kasvun voima on valtava.

Jokaisena uutena aamuna kukkapenkistä löytyy yön aikana kukkaan puhjenneita perennoja, 

tuomi tuoksuu ja pihasyreeni sekä pihlaja avaavat nuppunsa ihan kohta. 

Marjapensaat ovat täynnä kukintoja, mehiläiset surisevat niissä.

Ojanpientareilla, mäkien notkelmissa ja peltoaukeilla niittykukat ovat aloittaneet kukintansa.

Käki kukkuu onnellisia vuosia ja taivaanvuohi määkii lähimetsän takamailla.

Kun katselen ja kuulostelen kaikkea tätä kauneutta, 

sydämessäni liikahtaa jotakin äärettömän herkkää.

Kesä on tullut.

💛💚💛

Tänä aamuna huomasin raparperien kasvattaneen lämmöstä intoutuneina 

varsiaan niin paljon, että piti kerätä kesän ensimmäinen sato talteen.

 Niitä siinä maasta ylös nyhtäessäni puhelin ääneen, josko leivottaisi raparperipiirakkaa. 

Eipä tarvinnut enempää houkutella, kun tyttäreni päättivät ryhtyä tuumasta toimeen. 

Saatiin päiväkahville tuoretta ja makoisaa raparperipiirakkaa, jota maistelimme jäätelön kera vaahteran katveeseen katetun pöydän ääressä.

Piiraasta tuli niin hyvää, että taidan tallettaa ohjeen tännekin blogiin itselleni muistiin

ja teille kaikille inspiraatioksi ja iloksi. 

💜💜

Raparperipiirakka

3 kananmunaa

3 dl sokeria

1 dl voisulaa

1 1/2 dl maitoa tai kermaa

4 1/2 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 litra raparperia

Kuorrutus:

3 dl kermaa tai maitoa

1 1/2 dl sokeria

3 rkl voita

2 rkl perunajauhoja

Vaahdota munat ja sokeri. Lisää kerma/ maito.

Sekoita kuivat aineet taikinaan. Lisää lopuksi voisula.

Levitä taikina uunivuokaan ja ripottele pinnalle raparperipalat.

Sekoita kuorrutuksen aineet kattilassa ja sakeuta. Älä keitä!

Kaada kuorrutus raparperien päälle. Paista piirakkaa 200 asteessa n. 25-30 minuuttia.

Tarjoile sellaisenaan tai jäätelön kera.

Kesätuulen lempeitä lauluja juuri Sinulle!

💚💚💚

-Kaaru-

Elokuun viimeinen

Elokuun viimeinen päivä. 

Tässä istun, 

aikomuksenani kirjoittaa muistiin muutamia ajatuksia
tästä hetkestä, 

ohi kiitäneestä elokuusta, 

elämästä kaikkinensa.

Elokuu on tuonut mukanaan tavallisen ihanan arjen. 

Samaiset rutiinit, 

joihin viime keväänä olimme kaikki jo ihan väsähtäneitä,
tuntuvatkin taas ihan tervetulleilta.

Kesän menemisien ja tulemisien,
tietynlaisen suunnittelemattomuuden jälkeen
taisimme niitä jo kaivatakin.

Päivien kulussa on taas sama tuttu rytmi.

Oikeastaan pidän siitä.

Suorastaan nautin!

Että kello soi jokaisena arkiaamuna puoli kahdeksan,

että herätän lapset,

että syömme yhdessä aamupalan,

ja että sitten saattelen eskarilaisen postilaatikolle,

josta hän nousee taksin kyytiin 

reippaana ja iloisena,

joka aamu.

Sen jälkeen, 

kun ovi kahden koululaisen perässä sulkeutuu,

kotiin laskeutuu kiireettömän aamun rauha. 

Kaksi nuorinta nukkuu usein vielä silloin.

On aikaa juoda aamutee kaikessa rauhassa,

viipyillä aamun uneliaassa tunnelmassa 

ja kuunnella kodin lempeää hiljaisuutta,

kiirehtimättä.

2-vuotiaan pikkumiehen tyylinäyte :)

Elokuu on ollut säiden osalta vuoroin sadetta, 

vuoroin paistetta.

Aamukasteinen maa on ollut joinakin aamuina valkoisen härmän peittämä.

Vai usvaako lie ollut.

Koleiden aamujen kirpeys on yllättänyt.

Pipot ja hanskat on pitänyt kaivaa esille.

Samalla on tehty inventaariota siitä, 

mitä keneltäkin uupuu,

mitä kenellekin ostetaan tai

tehdään itse.

Pipo- ja lapastehdasta on pyöritettykin jo parin päivän ajan :)

Aurinkoisten iltojen kauneus 

on saanut huokaamaan ihastuksesta.

Aurinko paistaa matalalta,

sen sävy on muuttunut syvemmäksi,

 pehmeämmäksi.

Se kertoo saapuvasta syksystä.

Kirkkaan keltaisista, 

oransseista, 

punaisista lehdistä.

Saapuvasta värikylläisyydestä,

joka kietoo ihan kohta lempeään syliinsä

koko luomakunnan.

Odotan jo syksyä
vaikka vähän aikaa sitten tunsin vielä toisin <3

Sitä levollisuutta, jonka syksy tuo mukanaan.
Takkatulen lämpöä,
käsitöitä,
syksyisten kranssien punontaa,
syysistutuksia,
harrastuksia.

Kaikkea sitä,
mitä kesällä ei ehtinyt tehdä.
Niitä asioita,
joista tietää syksyn tulleen <3

Kirpeitä, kauniita syyskuun päiviä kaikille!

-Kaaru-

P.S postauksen kuvat on otettu viikko sitten. 

Olimme kyläilemässä vanhemman pariskunnan luona,

 jotka asuvat tässä lähellä. 

Niin kaunis paikka asua <3

Oli lämmin ilta.

Lapset intoutuivat tekemään temppuja,

pienimieskin hännänhuippuna!

Minusta tuo hänen "tyylinäytteensä" tuossa yhdessä kuvassa on jotain liian suloista <3

Aamuhetki puutarhassa

Aamuvarhain istuin hetken puutarhassa.

Elokuisen aamun aurinko
venytteli säteitään puiden runkojen välistä,
aina kun taivaansinellä seilaavat poutapilvet antoivat sille tilaa.
Noukin puutarhasta vanhoihin lasipulloihin kukkia

ja asettelin ne pyöreälle pihapöydälle.

Istahdin pöydän ääreen aamupalalle

ja selasin sisustuslehteä.

Otin aikaa itselleni

arjen keskeltä.

Kuuntelin elokuisen aamun ääniä.

Rastaat räkättivät ja ampiaiset surisivat.

Tätä minä kaipasin.

Luonnon äänimaisemaa.

Hiljaisuutta.

Toisinaan on vaan niin riittämätön olo.

Äitinä.

Silloin hiljaisuus rauhoittaa.

Se antaa uutta voimaa
arjen kohtaamiseen
ja niihin lukuisiin tilanteisiin,
joihin sana äiti sisältyy.

Suljin silmäni
ja annoin pehmeän aamuauringon
hivellä ihoani.
Niin mukavasti se lämmitti.
Eikä ihme,
elohopea oli kivunnut +18 asteen tienoille
jo aamutuimaan!

Jäin kuuntelemaan tuulen huminaa.
Se havisutteli somasti puiden lehtiä,
pyörteili aamukasteisella pihanurmella
tarttuen lopulta pöytäliinan kulmaan.
Pulleana kuin purje
se lepatti ilmassa hetken
kunnes asettui taas aloilleen
tuulenpuuskan mentyä menojaan.

Elokuinen tuuli puhalsi vielä lämpimästi,
mutta sen soinnissa oli jo syksyinen sävel.
Niin kuin se olisi laulanut syksyn laulua.

Näihin aikoihin se aina tulee,
haikeus.
Kesän ja syksyn taitekohta

on niin täynnä muutosta.

Keväällä kylvetty sato kypsyy
ja se korjataan pois.
Auringon kultaaman maiseman ylle

kurjet kerääntyvät parviin.

Niiden huudossa on lähtemisen

kaiku.

Täysi kesä on saavuttanut päämääränsä.
Syksy tulee ja vie mukanaan kauniin elon.
Kunnes taas kevätaurinko
herättää lämmöllään
talviunillaan levänneen luonnon.

Näissä ajatuksissa täällä tällä hetkellä.
Kiitollisena kuluneesta kesästä,
vaikkakin vähän haikeilla mielin
kohti syksyä kulkien.

-Kaaru-

p.s. otin kommenttien valvonnan käyttöön, jottei minulta jää huomaamatta vanhempiin päivityksiin tulleet kommentit. Muutamat niistä olivatkin menneet täysin ohi, sillä en ollut huomannut niitä sähköpostistakaan katsoa. Pahoittelen tapahtunutta kovasti!

Muistojen mökillä

Istun rannalla.

Näen edessäni järvimaiseman.

Muistojen rannan ja ulapan.

Muistojen mökillä!

Tie, joka tänne tuo, kasvaa ruohoa.

Tienvarret ahomansikkaa,

mustikkaa,

vadelmaa, 

mesimarjojakin.

Lillukoiksi niitä lapsena sanoimme.

Miten raikkailta ne maistuivatkaan, 

kesän lämmössä!

Tie kulkee sakean sekametsän läpi,

mutkittelee vaaran laella ja

tulee lopulta jylhään honkametsään.

Auringonsäteet siivilöityvät tienpintaan

punaruskeiden runkojen takaa.

Portti narahtaa, kun sen avaa.

Tie laskeutuu jyrkästi vaaranrinnettä alas laaksoon.

Siellä tuoksuvat suopursut,

kukkivat niittyvillat.

Vielä vähän matkaa ja ollaan perillä.

Eteen avautuu niemi,

jonka keskellä punaiseksi maalattu mökki seisoo.

Punaisten hirsiseinien suojissa 

on levollinen tunnelma.

Ukin tekemä kello raksuttaa seinällä väsymättä, 

vaikka ajanjuoksu onkin pysähtynyt mökin portaille astuessa.

Mökkiniemen molemmin puolin avautuva 

järvimaisema rauhoittaa.

Kiire on loppunut ja aika pysähtynyt.

Täällä mökillä, niin paljon muistoja lapsuuden ja nuoruuden kesiltä!

Rakkaita muistoja, 

joista jokainen oma tarinansa.

Siinä he seisovat laiturilla, rintarinnan.

Niin kuin minä pienenä!

Minun rakkaani <3

Pujottavat madon ongenkoukkuun,

hämmästelevät sen luikertelua hetken ja

heittävät sitten koukun matoineen kauemmas laiturista.

Hipihiljaa seuraavat, 

kuinka kala ui lähemmäksi,

tarttuu matoon ja

 jää kiinni.

Koho nykii vedenpinnalla hetken,

ongenvapa nousee korkealle kohti taivasta.

Kuuluu riemukas huuto:

"Minä sain kalan! 

Kato, äiti, minä sain KALAN!"

Kauempana ulapalla
sorsaemo räpyttelee siipiään vedenpintaa vasten ja 

lehahtaa sitten lentoon.

Yhdeksän pientä poikasta seuraavat perässä.

Siivet eivät vielä kanna.

Sinne ne läiskähtävät takaisin veteen.

Yksitellen.

Onpa ne kesyjä tänä vuonna.

Söisivät vaikka kädestä, 

jos niille jotain antaisi.

Päivä on painumassa mailleen.

Auringonlasku on värjännyt maiseman punaisen eri sävyihin.

Peilityyni järvenselkä heijastelee samaa maisemaa.

Istun yhä rannalla mietteissäni.

Muistot tulvahtavat yksitellen mieleen.

Viipyilen niiden tunnelmissa vielä hetken.

Lapsuuden huolettomissa, 

kultaisissa vuosissa.

On tullut yö.

Tyyni rauha huokuu ympäröivästä maisemasta.

Linnunlaulu on lakannut kuulumasta.

Ei kuulu mitään ääniä.

Tai kuuluu sittenkin:

Vesi liplattaa hiljaisesti rannan kivikkoa vasten.

Yön hämärässä kynttilät loistavat lyhdyissään.

Tässä me istumme,
vuoroin yksin,
vuoroin yhdessä.
Minä ja puolisoni.

Lapset nukkuvat.
Kuuntelemme hiljaisuutta,
niin kuin kuuntelimme silloinkin,
kun vuosia sitten hyssyttelimme esikoistamme
unenmaahan matkaamaan.

Kesäyön kauneudesta en meinaa saada
 kyllikseni!

***************

Aamuaurinko valaisee maiseman jo varhain.
Uni karkaa silmistäni,
joten hiivin hiljaa ulos
kesäaamun kirkkauteen.

Usva leijailee järven yllä.
Se on kevyttä kuin keijujen tanssi.
Siinä on jotain valtavan ihmeellistä, kaunista.
Se hämmästyttää!

Kuikka huutelee huutojaan rantakaislikossa,
linnut ovat aloittaneet jälleen riemukkaan laulunsa.
Aamunkasteinen maa tuoksuu kesälle.

Miten tämä maisema voikaan valloittaa niin.
Muistojen maisema <3

Kesä on voiman lähde,
niin sen täytyy olla.
Sen kauneudesta, sen valoisuudesta ammennan voimaa.
Varastoin sitä kehon jokaisen sopukan täyteen,
että jaksan sen turvin
räpistellä taas seuraavaan kevääseen ja kesään.

-Kaaru-